Projektiivinen tunneajattelu ja idealisoinnin kehä

On ihmisiä, jotka hahmottavat maailman lineaarisesti: faktat → johtopäätös → etäisyys ja ihmisiä, jotka kokevat maailman sisäisten mielikuvien kautta ja joilla on voimakas projektiivinen tunneajattelu.

Jos kuulut jälkimmäiseen ryhmään, se voi tarkoittaa, että tunnet ihmisen ennen kuin ymmärrät häntä, aistit potentiaalin ennen kuin analysoit käyttäytymistä ja näet sen, kuka hän voisi olla et vain sen, kuka hän on nyt. Tämä on kuvallista ja intuitiivista tietoisuutta.

Kun tapaat ihmisen, mielesi yhdistää hänet nopeasti ja usein tiedostamatta johonkin arkkityyppiin: erityinen, pelastaja, opettaja, “ei niin kuin muut”.

Kun arkkityyppi aktivoituu, et ole enää vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa vaan sen mielikuvan kanssa, joka sinussa heräsi ja ihmisestä tulee roolin kantaja. Hänen ei tarvitse tehdä mitään, mielikuva toimii jo itsessään. Näin toimii idealisointi.

Idealisointi on keino säädellä erillisyyden ja sisäisen tyhjyyden kokemusta. Kun sisällä on tunne yksinäisyydestä, eksistentiaalisesta tyhjyydestä tai syvä kokemus siitä, että ”kukaan ei näe minua oikeasti”, psyyke alkaa etsiä hahmoa, jossa voi tunnistaa itsensä. Silloin toisesta ihmisestä tulee merkityksen peili. Hänen kauttaan syntyy tunne: “Minä olen olemassa.”.

Mitä syvempi yksinäisyyden tunne ja eksistentiaalinen tyhjyys sitä tiukemmin psyyke takertuu ideaaliin.

Tavallaan et etsi ihmistä etsit vahvistusta omalle syvyydellesi. Tämä on idealisoinnin ydin. Et etsi vahvaa kumppania tai täydellistä ihmistä, etsit jotakuta, joka kestää sinun syvyytesi ja heijastaa olemassaolosi.

Mutta sen sijaan, että testaisi tätä todellisuudessa, psyyke valitsee oikotien eli ihanteen. “Jos näen tämän hänessä, se tarkoittaa, että hän kykenee siihen.”

Ihanne ei kuitenkaan ole todellinen ihminen eikä se kestä pitkällä aikavälillä todellisuutta, koska sitä ei ole olemassa, se on hologrammi.

Kun ideaali ei kestä raameja ja todellisuus paljastuu, pettymys on valtava.

Ja joka kerta se sattuu enemmän. Koska se, mikä särkyy, ei ole kuva toisesta ihmisestä, se on se osa sinua, jonka sijoitit häneen.

Et menetä ihmistä, menetät palan omaa identiteettiäsi. Tämän takia kipu tuntuu usein suhteettoman suurelta siihen nähden mitä todellisuudessa tapahtui.

Idealisointi kertoo usein syvästä tunne-elämästä, mielikuvituksesta, kyvystä nähdä potentiaalia ja kaipuusta merkitykseen. Idealisointi voi olla myös yksilön henkilökohtainen riippuvuus, kun idealisoi, saa hetkeksi kokemuksen nähdyksi tulemisesta, toivoa ja sisäistä elävyyttä. Hetken ajan tuntuu siltä, että sisäinen tyhjyys vähenee. Mutta aivan kuten riippuvuudessa, vaikutus on vain lyhytaikainen. Kun todellisuus alkaa paljastua, euforia katoaa ja tilalle jää usein entistä syvempi tyhjyys.

Psyyke ei kuitenkaan kykene havaitsemaan, että tämä ei toimi. Se ajattelee tarvitsevansa uuden ja sopivamman kohteen ja sykli alkaa alusta. Näin idealisoinnista tulee keino säädellä omaa kipua ja siihen jää koukkuun. Siitä muodostuu loppumaton itseään toistava kehä. Kehä, joka ylläpitää juuri sitä, mitä sen oli tarkoitus lievittää.